TOUKOKUU 2018
Oivallukseen raiteelta kolme
Olin jokin aika sitten palailemassa hanketapaamisesta Puolasta, kun Berliinin päärautatieasemalta löytynyt lentopommi pakotti muuttamaan hyvin alkaneen junamatkan reittiä. Olin jo mielessäni varautunut ongelmiin: junalippuni oli ostettu tietylle välille, tiettyyn aikaan, tiettyyn junaan, tiettyyn matkustusluokkaan ja tietenkin tietylle paikalle. Ja kun tuo istuin ei menisikään Berliiniin, pitäisi myös ruholleni löytyä uusi, erikseen rakenneltu ja hinnoiteltu kuljetusalusta.
Ja pöh.
Opin tuolta reissulta sen, että sama lippu voi käydä kolmessa eri junassa – eikä ketään kiinnosta istuinpaikkani numero, alkuperäinen matkasuunnitelmani tai itse asiassa juuri mikään aiheeseen liittyvä. Kun kerran lippuni oli Berliiniin, mikä tahansa suunnilleen siihen suuntaan kulkeva junaa muistuttava väline oli sallittujen listalla. Keskieurooppalaiset kohtalotoverini olivat selvästi valistuneempia, koska he eivät nähneet aiheessa mitään ihmeteltävää.
Luottamus hankaliin käytänteisiin mureni lopullisesti berliiniläisessä hotellissa, jossa aivan ensimmäisenä lämpöhalvauksen partaalla olevan asiakkaan käteen iskettiin ilmainen vesipullo. Ja ennen kuin tästä ehti toipua, ehdotti hävytön vielä aamiaista seuraavana päivänä iltapäivän puolelle. Ei ollut keljuilua, vaan hotellin käsittämätön tapa tarjota aamiaista viikonloppuisin kolmeen saakka. Kolmeen. Aamiainen. Olisin kyllä moittinut, mutta en hikoilultani jaksanut. Onneksi en vielä tuolloin tiennyt, että aamulla respan vierestä löytyi jogging station lenkkeilyhaluisille asiakkaille, maksuttomine juomapulloineen, hikipyyhkeineen ja lähialueen juoksukarttoineen.
Suomalainen oppii jo äidinmaidossa palvelukulttuurin peruspilarit: näin meillä on aina tehty, tässä mitään toiveita jouda kuuntelemaan ja kala on loppu (emmekä aio vaivautua tukkuun sinun vuoksesi, sikahan on melkein kuin siika). Koulun ruokalassa lautaselle kipataan kanaviillokin tuoksuinen yhden ruokalajin valikoima, varusvarastolla kouraan isketään neljä numeroa liian pienet saappaat ja lastenneuvolassa tihrustetaan teuhakkeen tarpeet ja kuulumiset kalenterista. One size fits all, nerokasta. Mikäli saappaat eivät sovi, täytyy miehessä olla vikaa.
Heikkona hetkenä tulee pohdintoja uloteltua omallekin tontille. Voisikohan ainakin osaan alati voimistuvista yksilöllisten oppimispolkujen ja joustavien suoritustapojen vaatimuksista suhtautua jonkinlaisella suopealla uteliaisuudella? Ajatus kuulostaa uhkaavalta. Kasvaako tänään liian hyvälle tottuvasta oppijasta huomisen sohvaperuna? Kerääntyvätkö joustonhimoiset opiskelijat kielikeskuksen käytävälle vaatimaan omaa palastaan kakusta?
Ehkäpä asiaa ei kannatakaan tarkastella ääripäiden kelmeässä valossa. Jo neuvottelutaidon peruskursseilla opetetaan, että joustaminen ei tarkoita omien tavoitteiden heittämistä romukoppaan. Tärkeää olisi päinvastoin löytää omista tavoitteista se olennainen ydin, jota ilman ratkaisua ei voida saavuttaa. Aivan samalla tavalla en myöskään ole valmis tinkimään kaikista opintojaksojeni vaatimuksista vain sen vuoksi, että yksittäisellä oppijalla ei juuri sillä hetkellä ole aikaa, mahdollisuuksia tai motivaatiota noudattaa vuosien aikana timanttiseksi hioutunutta suunnitelmaa.
Hmm. Palaan mielessäni takaisin syrjäiselle saksalaiselle rautatieasemalle. Enhän minä oikeastaan saanut kovinkaan yksilöllistä palvelua, ainakaan mikäli sellaiseksi lasketaan vain lekottelu suoraan päämäärään kiitävän loistoauton takapenkillä. En toisaalta myöskään kohdannut lapsuuden Myyrä-animaatioista tuttua byrokraattista koneistoa, jonka seurauksena olisin sekä päätynyt jonottamaan uutta matkalippua että maksamaan siitä kolminkertaisen hinnan – ja varmuuden vuoksi pyytänyt vielä anteeksi.
Kuten niin usein, totuus löytynee siis jostain ääripäiden väliltä. Taidankin ottaa tulevan lukuvuoden tavoitteekseni tarkastella tonttiani mahdollisuuksien silmälasien läpi. En siis aio edelleenkään toteuttaa jokaista esitettyä toivetta, vaan käytän energiani vaihtoehtojen sorvaamiseen. Eräs kollegani taisi ehdottaa tätä jo alkukeväästä, mutta ilmeisesti tarvitsin kehollisen kokemuksen berliiniläisessä paikallisjunassa ennen kuin pää oikeasti seurasi perässä. Pitäisiköhän tämä muuten kirjata yhdeksi hankkeen tuloksista?
Aurinkoista kesää kaikille kanssamatkustajille!
Ville Jakkula
Lapin yliopiston kielikeskus