LOKAKUU 2019

Onnistun, siis olen

NBA-kausi on juuri alkanut, ja Lauri Markkasen heittokäsi ryydittää taas aamurähmäisten silmieni ahmimaa uutispuuroa. Kansan syvät rivit, tai ainakin pari urheilutoimittajaa, ovat kovasti huolissaan Markkasen tuloskunnosta. Tai innoissaan. Päällimmäiseksi taitaa kuitenkin jäädä huoli, vaikka kauden ensimmäisen pelin jälkeen nähtiinkin taas Michael Jordan -vertauksia viiden palstan leveydeltä. Kun eivät ne kolmosetkaan kuitenkaan oikein…

Myönnettäköön: minäkin pidän onnistumisten seuraamisesta. Olipa sitten kyse koripallosta tai vaaliväittelystä, taitavia ihmisiä on hauska seurata. Osaamattomuus tuottaa harvemmin samanlaista ilahtumisen tunnetta. Paitsi ehkä silloin, kun sen seurauksena on oikein harvinaisen onnistunut epäonnistuminen.

Mokailut, epäonnistumiset ja kova työ on usein siivottu näkymättömiin eri medioiden meille tarjoilemista tarinoista. Tylsän puurtamisen sijasta saamme keskittyä loppusuoran kirikamppailuihin ja monesta kuvakulmasta näytettyihin maaliviimeistelyihin. Rauhanneuvotteluista kerrotaan valmiin sopimuksen yksityiskohdat, huippukokkien kisailuissa ei puuroja pahemmin pohjaan poltella ja Maj Lind -pianokilpailun finalisteja nähdään harvemmin tahkoamassa kalsarisillaan haastavan teoksen alkuosaa kerta toisensa jälkeen.

Kielikeskusten arjessa hiihdolla ei ole kovin vahvaa jalansijaa edes napapiirillä, mutta osaamisen ja taitojen kanssa olemme tekemisessä sitäkin enemmän. Mitenkähän meillä siis suhtaudutaan onnistumiseen ja epäonnistumiseen?

Vastausta pohtiessani ajauduin aluksi miettimään oppimisprosessia: minkä tahansa taidon hallitsemiseksi on kuljettava pitkä ja kivinen polku, joka vaatii tallaajaltaan työtä ja periksiantamattomuutta. Epäonnistuminen luuraa joka toisen mutkan takana, eikä pieniltä vastoinkäymisiltä voi välttyä. Kielen ja viestinnän opettajille tämä lienee itsestäänselvyys, enkä usko kenenkään meistä odottavan oppijoilta välitöntä onnistumista kaikessa. Kielikeskuksissa, jos jossain, oppijoiden pitäisikin kai olla yhtä turvallista epäonnistua kuin onnistua.

Onnistumiseen toki mekin tähtäämme, ja monille opintojaksoille on myös määritelty koko joukko osaamistavoitteita. Heikkona hetkenä kaipailen kuitenkin tavoitteisiin joustavuutta, enkä suinkaan niiden saavuttamista helpottavaan suuntaan. Ymmärrän kyllä, että alati kasvavat vaatimukset ja aina viime hetkillä käsistä karkaava päämäärä saattaisivat turhauttaa yksittäisen opintojakson tavoitteina, mutta niinhän se todellisuuskin toimii. Juuri kun ajattelet osaavasi jonkin osa-alueen täydellisesti, joku osoittaakin olevansa vähän taitavampi.

Osaamistavoitteet ovat tarkan syynin kohteina myös silloin, kun aiemmin hankitun osaamisen tunnistamisen ja tunnustamisen toiveista huumaantuneet oppijat etsivät oikotietä onneen. Olen lähtökohtaisesti sitä mieltä, että ahotoinnin tielle on turha kasata keinotekoisia esteitä. Samaan aikaan en kuitenkaan haluaisi automatisoida tunnustamisen väyliä, päinvastoin. Yliopistoissa ollaan ymmärrykseni mukaan oppimassa, ei vain onnistumassa, vaikka sitäkin tehdään.

Onnistumiseen liittyy vielä yksi mielenkiintoinen piirre: onnistuneeseenkin suoritukseen voi sisältyä huomattavan paljon epäonnistumista. Tämän todentamiseksi ei tarvitse kuin tarkastella mitä vain vuorovaikutustilannetta. Täydellisiä suorituksia löytyy vain elokuvista, ja niissäkin liiallinen täydellisyys näyttää epätodelliselta. Draaman kaari edellyttää vähintäänkin pientä mokailua ja supersankarillakin on aina heikkoutensa. Edes pohdinnan käynnistänyt Lauri Markkanen ei yllä parhaanakaan iltanaan lähellekään virheetöntä suoritusta. Koriraudan kolahdus onkin siis vain muistutus alati jatkuvasta oppimisesta.

Ville Jakkula

Lapin yliopiston kielikeskus