Mitä on opettajan työ?

Kysymykseen on varmaan aika monta vastausta ja sitä voi lähestyä kukin omasta näkökulmastaan hyvinkin eri tavoin. Henkilöstöhallinnon ja TESin vastaus on yksinkertainen: se on 1624 tuntia vuosittaista työtä, josta puolestaan on x-määrä kontaktiopetusta. Mutta mitä kontaktiopetus oikeastaan on? Auttaako TESin määritelmä meitä suunnittelemaan opetustyötä ja vastaamaan muuttuvan maailman tarpeisiin? Pitäisikö meidän kuitenkin määritellä opettajan työ uudelleen itse – omista lähtökohdistamme? 

Meillä kaikilla on muuttuneen toimintaympäristön mukanaan tuomia haasteita, esimerkiksi opiskelijoiden koko ajan vauhdikkaammin muuttuvien tarpeiden myötä. Ohjauksesta tulee yhä keskeisempi osa opetusta samalla kun joustavuuden tarve saa aivan uusia merkityksiä. Kasvokkaisopetus on ja tulee olemaan erityisasemassa ja tärkeää, mutta sillä ei ole opetuksen laadun ja oppimisen näkökulmasta itseisarvoa, vaan sen tarve tulee määritellä erilaisten tilanteiden ja tavoitteiden mukaisesti.  

Pedagoginen läsnäolo – pedagogisk närvaro – pedagogical presence on käsite, jota olen alkanut käyttää ainakin keskusteluissa itseni kanssa. Ajatus siinä on, että kaikki se toiminta, joka jollain tavoin on opintopisteytettyä opiskelijan toimintaa, edellyttää opettajalta pedagogista suunnittelua. Nykyisellään tuntuu välillä ajatus olevan se, että opettajan luokassa tekemä työ arviointeineen ja ohjauksineen on se pääasia. Opetustilanteiden ulkopuolella tapahtuvan ryhmien toiminnan ohjaaminen tai itsenäisten korvaavien tehtävien tekemisen tuki eivät ole samalla viivalla kontaktiopetukseen käytettävän effortin kanssa. Myös opiskelijoilla tuntuu usein olevan käsitys, että luokassa tapahtuva opiskelu tai jossain tapauksissa paikalle raahautuminen riittää asioiden oppimiseen. Ja jos ei riitä, on jotain vialla joko opettajassa tai järjestelmässä. Nykymaailmassa, jossa valitettavan usein tunnutaan menevän siitä missä aita on matalin, tämä tarkoittaa vaatimustason laskua, mikä puolestaan tarkoittaa vaatimattomampaa osaamisen tasoa mikä puolestaan pidemmällä aikavälillä tarkoittaa kestämätöntä kehitystä.

Meidän täytyy itse määrittää muuttuvan työmme reunaehtoja avoimin ja rohkein mielin sekä olla valmiita jos ei ylittämään niin ainakin kurkistamaan erilaisten mukavuusvyöhykkeiden, tottumusten ja yleisten käytänteiden rajojen yli. Sillä tavoin olemme aktiivisesti luomassa tulevaisuutta, jossa roolimme on edelleenkin tärkeä ja olennainen osa akateemisen osaajan opiskelun polkuja.

Peppi Taalas

JY